Kuluttajaturvallisuus

  • Heijastimet ja henkilönsuojaimet

    • Olen aikeissa aloittaa heijastimien maahantuonnin. Miten voin varmistua siitä, että valikoimamme tuotteet vastaavat heijastavuudeltaan turvallisuusvaatimuksia?

      Jalankulkijaheijastimet ovat henkilönsuojaimia. Jotta niitä voidaan saattaa markkinoille, niiden tulee täyttää henkilönsuojaimille asetetut eurooppalaiset turvallisuusvaatimukset. Suojaimia koskee henkilönsuojaindirektiivi (89/686/ETY), joka on Suomessa saatettu voimaan henkilönsuojaimista annetulla valtioneuvoston päätöksellä (1406/1993). Valtionneuvoston asetuksen kuluttajien käyttöön tarkoitettuja henkilönsuojaimia koskevista vaatimuksista (1101/2009) nojalla henkilönsuojainten on täytettävä valtioneuvoston päätöksessä (1406/1993) asetetut vaatimukset. Lisätietoa henkilönsuojaimista löytyy täältä.

       

      Heijastimet tulee ennen markkinoille saattamista tyyppitarkastaa ilmoitetussa laitoksessa (esim. Suomessa Työterveyslaitos). Osoituksena tästä tarkastuksesta sekä tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta tuotteet tulee CE-merkitä. Kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) nojalla viranomaiset voivat määrätä poistettavaksi markkinoilta sellaiset henkilösuojaimet, joissa ei ole lainsäädännön edellyttämää CE-merkintää.

       

      Testaustulosten lisäksi tuotteella tulee olla myös ilmoitetun laitoksen antama tyyppitarkastustodistus (EC Type Examination Certificate) sekä valmistajan tai valmistajan valtuuttaman Euroopan talousalueella toimivan edustajan laatima vaatimustenmukaisuusvakuutus (EC Declaration of conformity).

       

      Henkilönsuojaimia, jotka eivät täytä vaatimuksia, ei saa saattaa markkinoille. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) puuttuu tarvittaessa valvonnassaan myynnissä oleviin vaatimustenvastaisiin tuotteisiin (esim. myynninkeskeyttämiset ja takaisinvedot). Jos tuote muistuttaa heijastinta ja sitä voidaan käyttää heijastimena, tulee sen täyttää heijastimille asetetut vaatimukset.

       

      Heijastimia koskee myös standardi ”SFS-EN 13356 Heijastimet ei-ammattimaiseen käyttöön. Testausmenetelmät ja vaatimukset.” Standardeja voi hankkia Suomen standardisoimisliitto SFS ry:stä (www.sfs.fi).

    • Olen myymässä asiakkaalleni Suomessa Aasiassa valmistettuja lasten sadeasuja. Sadeasun selässä on painatus, joka on valoa heijastava. Pitääkö tuotteelle hankkia jotakin sertifikaatteja?

      Lasten sadeasu on tarkoitettu suojaamaan sateelta. Valtioneuvoston päätöstä henkilönsuojaimista (1406/1993) ei sovelleta henkilönsuojaimiin, jotka on suunniteltu ja valmistettu yksityiskäyttöön suojaamaan haitallisilta ilmasto-oloilta, esimerkiksi päähineet, kausivaatetus, jalkineet ja sateenvarjot. Näin ollen sadeasu, jossa on heijastava kuva, ei ole valtioneuvoston päätöksen tarkoittama henkilönsuojain (vrt. heijastin ja heijastinliivi, joiden tarkoituksena on varmistaa, että henkilö erottuu pimeässä ja niiden tulee täyttää eurooppalaiset turvallisuusvaatimukset, esim. tyyppitarkastus ilmoitetussa laitoksessa ennen markkinoille saattamista). Ko. tuotteella ei siis ole tyyppitarkastusvaatimusta.

       

      Mikäli tuotetta myydään heijastavana sadeasuna ja tuotteessa on heijastavaa materiaalia tai sen kaltaisia materiaaleja, jotka voisivat tuottaa vaikutelman siitä, että tuote korvaisi heijastimen/heijastinliivin eikä tuotetta ole tuotu markkinoille henkilönsuojaimena/tyyppitarkastettu, tulee pakkausmerkinnöistä käydä ilmi, ettei tuote ole henkilönsuojain eikä korvaa heijastinta. Henkilönsuojaimia muistuttavat kulutustavarat eivät saa olla CE-merkittyjä.

       

      Henkilönsuojaimia muistuttavista kulutustavaroista voit lukea lisää täältä.

    • Mikä on riittävä varoitusteksti heijastaviin tuotteisiin? Riittääkö, jos heijastinta muistuttavien tuotteiden pakkauksessa lukee: ”Tuote ei ole heijastin”?

      Heijastimet kuuluvat henkilönsuojainten kategoriaan. Lisätietoa henkilönsuojaimista löytyy täältä. Heijastimia muistuttavilla kulutustavaroilla, kuten maskotilla tai LED-valolla varustetulla avaimenperällä, joilla ei kuitenkaan ole heijastimilta vaadittuja ominaisuuksia, tulee olla tosiasiallinen käyttötarkoitus ja pakkausmerkinnöistä tulee käydä ilmi seuraavat asiat:

                                                                                                                                                                                

      • tuote ei ole henkilönsuojain (heijastin)
      • tuotteen kauppatavan mukainen nimi
      • käyttötarkoitus
      • varoitus, ettei tuote suojaa käyttäjäänsä millään tavalla (esim. ”Tuotetta ei saa käyttää heijastimena”)
      • valmistajan, valmistuttajan tai maahantuojan nimi
      • tarvittaessa mm. käyttö- ja säilytysohjeet.

       

      Henkilönsuojaimia muistuttavat kulutustavarat eivät saa olla CE-merkittyjä.

       

    • Olen aikeissa aloittaa kanadalaisen merkin jääkiekkovarusteiden edustamisen EU:n alueella. Varusteet on hyväksytty Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Miten minun tulee toimia saadaksemme tuotteisiin tarvittavat hyväksynnät?

       Jääkiekossa käytettävät suojaimet (esim. kypärä ja kasvosuojaimet) ovat henkilönsuojaimia. Jotta niitä voidaan saattaa markkinoille, niiden tulee täyttää henkilönsuojaimille asetetut eurooppalaiset vaatimukset. Suojaimia koskee henkilönsuojaindirektiivi (89/686/ETY), joka on Suomessa saatettu voimaan henkilönsuojaimista annetulla valtioneuvoston päätöksellä (1406/1993). Valtionneuvoston asetuksen kuluttajien käyttöön tarkoitettuja henkilönsuojaimia koskevista vaatimuksista (1101/2009) nojalla henkilönsuojainten on täytettävä valtioneuvoston päätöksessä (1406/1993) asetetut vaatimukset.Lisätietoa henkilönsuojaimia koskevasta lainsäädännöstä ja sen vaatimuksista löytyy täältä.

       

      Henkilönsuojaimet on jaettu 3 eri ryhmään, joista ryhmä II sisältää mm. kypärät ja kasvosuojaimet. Ryhmän II henkilönsuojaimet tulee ennen markkinoille saattamista tyyppitarkastaa ilmoitetussa laitoksessa (esim. Suomessa Työterveyslaitos http://www.ttl.fi). Osoituksena tästä tarkastuksesta sekä tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta tuotteet tulee CE-merkitä. Kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) nojalla viranomaiset voivat määrätä poistettavaksi markkinoilta sellaiset henkilösuojaimet, joissa ei ole lainsäädännön edellyttämää CE-merkintää.

       

      Testaustulosten lisäksi tuotteella tulee olla myös ilmoitetun laitoksen antama tyyppitarkastustodistus (EC Type Examination Certificate). Lisäksi valmistajan tai hänen valtuuttamansa Euroopan talousalueella toimivan edustajan on laadittava EY-vaatimustenmukaisuusvakuutus. Myös tästä lisätietoja löytyy Tukesin verkkosivuilta

       

  • Lelut

    • Mitkä tuotteet luokitellaan leluiksi ja kuka luokittelun tekee?

      Valmistaja vastaa tuotteiden luokittelusta. Valmistajan on toisin sanoen määriteltävä, mikä on tavaran käyttötarkoitus (esimerkiksi leikkiminen, soittaminen, askarteleminen jne.) ja valmistettava tuote ao. lainsäädännön vaatimusten mukaisesti. Monet tuotteet, kuten esimerkiksi askartelutarvikkeet, ovat ns. rajanvetotuotteita: osa niistä on tarkoitettu myös leikkimiseen, jolloin niiden on täytettävä myös lelulainsäädännön vaatimukset.

       

      Lelu on tavara tai materiaali, joka on suunniteltu alle 14-vuotiaiden lasten leikkeihin. Leluna pidetään myös sellaista tavaraa, jolla on jokin muu käyttötarkoitus, jos sillä on kuitenkin ns. leikkiarvoa. Lelujen tulee täyttää lain lelujen turvallisuudesta (1154/2011) vaatimukset. Lelulainsäädäntöä täydentää yksitoista standardia (SFS-EN 71 osat 1–11 sekä SFS-EN 62115), joilla asetetaan yksityiskohtaisempia, lelujen eri ominaisuuksia koskevia turvallisuusvaatimuksia. Leludirektiivin (2009/48/EY) liitteessä I on luettelo tuotteista, joita (muun muassa) ei pidetä leluina. Lisätietoja leluja koskevista vaatimuksista löytyy täältä.

       

      Siihen, luokitellaanko tavara leluksi, vaikuttaa mm. se, myydäänkö tuotetta lapsille tai onko se ulkonäöltään lapsia houkutteleva. Esimerkiksi eräät tarrat, pyyhekumit, pienten lasten käyttöön tarkoitetut vahaliidut sekä soittimet, kuten useimmat marakassit luokitellaan leluiksi.

       

      Lisätietoja tuotteiden luokittelusta saa komission verkkosivuilta.

    • Milloin lelussa pitää ilmoittaa sekä valmistajan että maahantuojan nimi ja osoite?

      Leludirektiivissä on 2009/48/EY on esitetty erilaisten toimijoiden määritelmät. Leludirektiivin tulkinnan avuksi komissio on valmistellut ohjeasiakirjan, joka löytyy Tukesin verkkosivuilta leluosiosta. Leludirektiivin soveltamisoppaassa on tarkennettu valmistajan määritelmää seuraavasti:

       

      Valmistajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka valmistaa taikka suunnitteluttaa tai valmistuttaa lelua ja saattaa lelun markkinoille omalla nimellään tai tavaramerkillä. Määritelmään sisältyy kaksi kumulatiivista edellytystä:

       

      • henkilön on valmistettava (tai valmistutettava) ja saatettava lelu markkinoille omalla nimellään tai tavaramerkillä.
      •  Jos lelu saatetaan markkinoille toisen henkilön nimellä tai tavaramerkillä, tämä henkilö katsotaan valmistajaksi.

       

      Maahantuojien velvollisuudet -osiossa on esimerkkejä siitä, miten leluihin laitettavat osoitteet määräytyvät.

       

      Esimerkiksi yrityksen, joka on sijoittautunut EU-alueelle ja sallii tavaramerkkinsä, osoitteensa jne. kiinnittämisen tuotteeseen, katsotaan esittäytyvän tuotteen valmistajana, vaikka tuotteet olisi todellisuudessa valmistettu yhteisön ulkopuolella. Tällöin tämä lelut EU-markkinoille saattava yritys katsotaan valmistajaksi, vaikka maahantuojana toimisikin toinen yritys. Tällaisessa tapauksessa määritelmässä tarkoitettua maahantuojaa ei ole, ja ainoastaan valmistajan osoitteen

      merkitseminen riittää.  

       

    • Miten määritellään, onko kyse lelusta vai urheiluvälineestä?

      Yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole, vaan rajanveto tulee tehdä tapauskohtaisesti. Lelu on tavara tai materiaali, joka on suunniteltu alle 14-vuotiaiden lasten leikkeihin. Leluna pidetään myös sellaista tavaraa, jolla on jokin muu käyttötarkoitus, jos sillä on kuitenkin ns. leikkiarvoa, esimerkiksi avaimenperää, johon on kiinnitetty pehmolelu. Leluja eivät ole esimerkiksi aikuisille tarkoitetut pienoismallit, urheiluvälineet, pienois- ja ilmakiväärit tai ilmapistoolit. Lelujen turvallisuutta Suomessa säännellään lailla lelujen turvallisuudesta (1154/2011, ns. lelulaki). Urheiluvälineet taas ovat yleisiä kulutustavaroita, joita koskevat kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) vaatimukset.

       

      Alla esimerkkejä tuotteista, jotka voidaan tavaran erityisominaisuuksista riippuen luokitella joko leluksi tai urheiluvälineeksi.

       

      1. Skeittilaudat:

      Skeittilaudat, jotka on tarkoitettu alle 20 kilon painoisille lapsille, katsotaan leluiksi, jolloin niiden tulee täyttää lelujen turvallisuusstandardin EN 71 vaatimukset. Kuitenkin laudat, jotka on tarkoitettu yli 20 kiloa painavien henkilöiden käyttöön yleisinä kulutustavaroina, luokitellaan urheiluvälineiksi, joita sääntelevät standardin SFS-EN 13613 (Rullaurheiluvälineet. Rullalaudat. Turvallisuusvaatimukset ja testimenetelmät) vaatimukset.

       

      2. Lasten luistimet:

      Standardia SFS-EN 15638 (Luistimet. Turvallisuusvaatimukset ja testimenetelmät) sovelletaan luistimiin, jotka on tarkoitettu korkeintaan 100 kiloa painavien henkilöiden käyttöön, pois lukien kilpaurheilukäyttö. Luistimet katsotaan siis yleisiksi kulutustavaroiksi, joita koskevat yleisen tuoteturvallisuuslainsäädännön turvallisuusvaatimukset (kuluttajaturvallisuuslaki 920/2011).

       

      Leludirektiivin (2009/48/EC) liitteessä I on luettelo tuotteista, joita (muun muassa) ei pidetä leluina.

       

      Komission valmisteleman ohjeasiakirja liittyen tuotteiden luokitteluun löytyy täältä.

    • Olen aikeissa alkaa maahantuoda leluja. Miten voin varmistua siitä, onko tuotteilla CE-hyväksyntä?

      Leluissa tai niiden pakkauksessa on oltava CE-merkintä. Merkinnän tuotteeseen kiinnittää lelun valmistaja. CE-merkintä on valmistajan vakuutus siitä, että lelu täyttää sitä koskevien Euroopan Unionissa voimassa olevien lelusäännösten vaatimukset. On siis valmistajan velvollisuus itse varmistaa lelun vaatimustenmukaisuus ja tämän jälkeen kiinnittää CE-merkintä tuotteeseen. Lisätietoja CE-merkinnästä löytyy Tukesin verkkosivuilta

       

      Lelujen tulee täyttää vaatimukset, jotka niille on asetettu laissa lelujen turvallisuudesta (1154/2011, ns. lelulaki). Lelulain määritelmän mukaan lelu on tavara tai materiaali, joka on suunniteltu alle 14-vuotiaiden lasten leikkeihin. Leluna pidetään myös sellaista tavaraa, jolla on jokin muu käyttötarkoitus, jos sillä on kuitenkin ns. leikkiarvoa. Lelulaissa asetetaan yleiset turvallisuusvaatimukset lelujen mekaanisille, fysikaalisille, kemiallisille, syttyvyys- sekä sähköominaisuuksille. Lelulaissa on myös vaatimukset lelujen puhtaudelle ja hygieenisyydelle. Lelujen turvallisuudesta varoituksista ja merkinnöistä säännellään lisäksi lelulain nojalla annetuissa asetuksissa. Lakipykälien tulkinnan helpottamiseksi Komissio on valmistellut leluturvallisuusdirektiivin 2009/48/EY soveltamisoppaan, joka löytyy Tukesin verkkosivuilta.

       

      Lelulainsäädäntöä täydentää yksitoista standardia (SFS-EN 71 osat 1–11 sekä SFS-EN 62115), jotka sisältävät yksityiskohtaiset vaatimukset lelujen rakenteelle, koostumukselle, syttyvyydelle, sähköominaisuuksille ja merkinnöille. Yleiset vaatimukset lelujen mekaanisille ja fysikaalisille ominaisuuksille sekä lelujen varoituksille esitetään standardissa SFS-EN 71-1:2011. Standardeja voi ostaa Suomen Standardisoimisliitto SFS ry:n verkkokaupasta: sales.sfs.fi. Toiminnanharjoittaja (valmistaja, valtuutettu edustaja, maahantuoja, jakelija) saa myydä ainoastaan vaatimusten mukaisia leluja. Ennen markkinoille saattamista maahantuojan on varmistettava, että valmistaja on suorittanut asianmukaisen vaatimustenmukaisuuden arviointimenettelyn. Valmistajan tulee dokumentoida lelun suunnitteluun ja valmistukseen liittyvät asiat eli tehtävä ns. tekniset asiakirjat. Tarvittaessa valmistaja/maahantuoja arvioittaa lelun vaatimustenmukaisuuden ulkopuolisella taholla.

      Lelujen turvallisuusvaatimuksista löytyy lisätietoa Tukesin verkkosivuilta Lelut-osiosta:

      Tukesin yleisohjeita kulutustavaroiden maahantuojille löytyy täältä.

    • Kuinka kovaa ääntä leluista saa lähteä?

      Toistaiseksi vain eräille leluille, kuten lähellä korvaa käytettäville leluille, on riittävän yksityiskohtaisia turvallisuusvaatimuksia. Lähellä korvaa käytettäviä leluja ovat mm. lelupuhelimet sekä lelut, joissa on kuulokkeet. Vaatimukset eivät koske esimerkiksi erilaisia lattialla kulkevia autoja, autoratoja, tai muut äänekkäitä leluja. Lähellä korvaa käytettävien lelujen suurin sallittu päästöäänen painetaso on 80 dB (ns. jatkuva melu). Lisäksi standardissa EN 71-1 on vaatimuksia mm. helistimistä ja vinkuleluista sekä nalleista lähtevän äänen huippuarvoille. 

       

      Asiasta kannattaa tarvittaessa reklamoida ensisijaisesti ostopaikkaan. Myyjän tulee varmistua lelujen turvallisuudesta ennen myynnin aloittamista, esimerkiksi selvittämällä asiaa maahantuojan kanssa, joka puolestaan on velvollinen varmistumaan tuotteiden turvallisuudesta esimerkiksi pyytämällä valmistajalta testaustuloksia nähtäväkseen.

       

      Mikäli lelusta lähtevä ääni on epämiellyttävän kova, kannattaa lelu käyttö lopettaa, reklamoida asiasta esimerkiksi myyjälle tai maahantuojalle sekä neuvotella mahdollisesta hyvityksestä (esim. kaupan purkamisesta).

       

      Lisätietoja lelujen turvallisuudesta löytyy täältä.

    • Mitkä vaatimukset koskevat lemmikkien leluja?

      Lemmikkien leluille ei ole erityisiä yksityiskohtaisia turvallisuusvaatimuksia.

       

      Lemmikkien leluihin sovelletaan kuluttajaturvallisuuslakia (920/2011), joka astui voimaan 1.1.2012 kumoten aiemman lain kulutustavaroiden ja kuluttajapalvelusten turvallisuudesta. Lemmikkien leluja koskevat siten kulutustavaroille asetettavat yleiset turvallisuusvaatimukset: tuote ei saa aiheuttaa vaaraa terveydelle tai omaisuudelle.

       

      Vastuu tuotteen turvallisuudesta on toiminnanharjoittajalla.  Toiminnanharjoittajan on annettava kuluttajille tarpeelliset tiedot, jotta he voivat arvioida tavaraan liittyvät vaarat. Tiedot on annettava selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla. Tuotteen turvallisen käytön kannalta tarpeellisia tietoja ovat esimerkiksi tuotteen käyttöohjeet ja varoitukset. Lisäksi, kun kyse on kuluttajakaupasta, lemmikkien leluihin sovelletaan myös kuluttajansuojalakia (38/1978).

       

      Lisätietoa toiminnanharjoittajan velvollisuuksista ja tuotteiden turvallisuudesta löytyy täältä.

    • Mitä vaatimuksia lasten askartelutarvikkeille on asetettu?

      Esimerkiksi lapsille tarkoitetut piirustustussit, katuliidut/väriliidut, askarteluhelmet, figuurin malliset pyyhekumit, tarrat ja lasten kynät, joiden päässä jokin lelua muistuttava hahmo sekä sormivärit ovat lähtökohtaisesti leluja. Tällöin niiden tulee täyttää lelujen turvallisuudesta annetun lain (1154/2011, ns. lelulaki) vaatimukset. Lisätietoja lelujen turvallisuudesta löytyy täältä

       

      Askartelutarvikkeet eivät saa aiheuttaa vaaraa kuluttajan terveydelle tai ominaisuudelle. Askartelutarvikkeisiin sovelletaan kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) vaatimuksia. Tuotteissa on oltava riittävät merkinnät ja ohjeet asetuksen kulutustavarasta annettavien tietojen (613/2004) mukaisesti, kuten kauppatavan mukainen nimi, valmistajan tai maahantuojan tiedot sekä käyttöohjeet ja tarvittavat varoitukset. Merkinnät tulee tehdä suomeksi ja ruotsiksi. Lisäksi askartelutarvikkeissa käytettyjen ja niiden mukana toimitettavien kemikaalien (esim. liimojen) tulee täyttää kemikaalilainsäädännön vaatimukset. Lisätietoja kemikaalien vaatimuksista löytyy täältä.

       

      Yleisesti arvioitaessa sitä, onko tuote lelu, on keskeistä tarkastella sitä, onko tuotteet suunniteltu/katsottu olevan soveltuvia alle 14-vuotiaiden lasten leikkeihin. Lähtökohtaisesti tämän arvioinnin tekee toiminnanharjoittaja. Euroopan komission lelujen turvallisuudesta laadittu ohjeasiakirja auttaa määrittämään, onko tuote lelu. Ohjeasiakirja löytyy tästä linkistä.   

       

      Vaikka askarteluvälineissä olisi leluiksi katsottavia tuotteita, on myös mahdollista, että esim. osa pyyhekumeista tai kirjoitusvälineistä on sellaisia, että niiden turvallisuutta arvioidaan lelujen sijaan yleisesti kulutustavaroina kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) nojalla.  

       

      Lelulain lisäksi lelulainsäädäntöä täydentää yksitoista standardia (SFS-EN 71 osat 1–11 sekä SFS-EN 62115), joilla asetetaan yksityiskohtaisempia, lelujen eri ominaisuuksia koskevia turvallisuusvaatimuksia. Jos tuote täyttää näissä standardeissa sille asetetut vaatimukset, voidaan olettaa, että lelut täyttävät myös lelulain turvallisuuskriteerit. Leluilla on lisäksi REACH-asetuksesta johtuvia kemiallisia vaatimuksia koskien mm. bentseeniä ja ftalaatteja.

       

      Mikäli jokin leluksi katsottava askartelutarvike ei sovellu alle kolmivuotiaiden käyttöön, tulee se varustaa asiaankuuluvalla ikävaroitusmerkinnällä. Ikävaroitusmerkinnän tulee täyttää standardin SFS-EN 71-1, kohdan 7.2 vaatimukset.

       

  • Koneet

    • Mitä turvallisuusvaatimuksia minimopoilla ja- mönkijöillä on?

      Minimopo ja -mönkijä ovat pieniä ajoneuvoja, joita ei ole tarkoitettu tieliikennekäyttöön, koska ne eivät täytä tieliikenteeseen tarkoitetun ajoneuvon vaatimuksia.

       

      Minimopot ja- mönkijät on suunniteltava ja rakennettava koneiden turvallisuudesta annetun asetuksen (400/2008, ns. koneasetus) mukaisesti. Asetuksessa on annettu yleisiä turvallisuusvaatimuksia koneiden rakenteelle ja merkinnöille.  Tukes korostaa, että viranomaiset eivät ennakkoon tarkasta minimopojen ja -mönkijöiden turvallisuutta, vaan yritykset ovat vastuussa tuotteidensa turvallisuudesta.

       

      Minimopojen ja -mönkijöiden turvallisuusvalvonta kuuluu Tukesille. Tieliikennekäyttöön tarkoitettuja ajoneuvoja, jotka tulee rekisteröidä, valvoo puolestaan Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi.

       

      Minimopojen turvallisuusvaatimuksista löytyy lisätietoa Tukesin verkkosivuilta.

       

      Koneasetus löytyy täältä.

  • Merkinnät

    • Mitkä varoitusmerkinnät on oltava tuotteissa?

      Varoitusmerkinnöillä ohjataan kuluttajia käyttämään tuotetta oikein, vaikka tuote itsessään olisi turvallinen. Käyttö- ja varoitusmerkinnät on oltava tuotteen yhteydessä sekä suomeksi että ruotsiksi, pelkkä vieraskielinen teksti ei riitä. Merkinnöistä  tarkemmin ks. Tuotteiden merkinnät.

    • Mitä merkintöjä tekstiileissä tulee olla?

      Tekstiileissä tulee olla tarvittavat tiedot, jotta tuotetta voidaan käyttää turvallisesti koko käyttöajan. Tekstiileissä annettavia tietoja koskevat vaatimukset on esitetty kuluttajaturvallisuuslaissa (920/2011), valtioneuvoston asetuksessa kulutustavaroista ja kuluttajapalveluksista annettavista tiedoista (613/2004, 3 § ja 4 §), erityissäädöksissä (kuten asetuksessa formaldehydin enimmäismääristä eräissä tekstiilituotteissa 233/2012) ja tuoteryhmäkohtaisissa standardeissa.

       

      Tietojenantoasetuksen (613/2004) mukaan kuluttajille myytävissä tekstiilituotteissa tulee olla mm.

       

       

      • tuotteen kauppatavan mukainen nimi (jos ei käy selvästi ilmi pakkausta avaamatta)
      • tiedot valmistajasta, valmistajan valtuuttamasta edustajasta tai maahantuojasta
      • tuotteen hoito-ohjeet joko symbolein tai sanallisesti (mm. vesipesu, valkaisu, rumpukuivatus, silitys ja kemiallinen pesu)
      • kuitusisältö (ilmoitetaan prosenttiosuuden mukaisessa järjestyksessä)

       

      Tiedot tulee antaa selkeästi, ymmärrettävästi ja lähtökohtaisesti suomeksi ja ruotsiksi. Tiedot tulee olla helposti löydettävässä paikassa. Hoito-ohjemerkinnät tulee kutoa tai painaa kangasetikettiin tai suoraan vaatteeseen. Jos pakkauksen pinta-ala on riittämätön tai muuten sopimaton merkintöjen tekemiseen, merkinnät saa tehdä erilliselle lipukkeelle tms., joka on liitetty pakkaukseen tai kulutustavaraan. Tällöin merkinnöissä tulee olla ohje erillisen lipukkeen säilyttämisestä.

       

      Lisätietoja tekstiilimerkinnöistä löytyy täältä.

    • Mitä tietoja pitää antaa nettikaupassa myytävistä tuotteista ja millä kielellä tiedot pitää olla saatavilla?

      Kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) 9 §:n mukaan on tuotteen mukana toimitettava tarpeelliset tiedot tuotteen turvallisesta käytöstä. Tiedot on annettava selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla. Valtioneuvoston asetuksessa kulutustavaroista annettavista tiedoista (613/2004) 7 § mukaan etämyynnissä on ennen sopimuksen tekemistä annettava kulutustavarasta tiedot, jotka ovat tarpeen siitä terveydelle tai omaisuudelle aiheutuvan vaaran torjumiseksi. Saman asetuksen 9 § mukaan asetuksessa tarkoitetut tiedot kulutustavaroista on annettava suomen ja ruotsin kielellä siten kuin kielilain (423/2003) 34 §:ssä säädetään, jollei tietoja ole annettu yleisesti tunnetuilla ohje- ja varoitusmerkinnöillä.

       

      Tiedot, jotka todennäköisesti vaikuttavat kuluttajan ostopäätökseen esim. käyttäjän ikää tai kokoa koskevat varoitukset, tulee antaa kuluttajalle etämyynnissä ennen kaupantekoa.

       

      Näin ollen suomalaisen palveluntarjoajan suomalaisille asiakkaille suunnatussa verkkokaupassa tiedot tulee antaa sekä suomeksi että ruotsiksi. Ei kuitenkaan riitä, että tiedot annetaan vain postimyyntiluettelossa tai internetsivuilla. Kulutustavaran turvallisuutta koskevat tiedot tulee antaa tuotteen myyntipäällyksessä tai siihen kiinnitetyssä erillisessä lipukkeessa taikka muussa vastaavassa selosteessa. Etämyyntituotteita koskevat laissa edellytetyt tietojen sisältö-, ymmärrettävyys-, selkeys- ja kielivaatimukset samalla tavalla kuin kaupoissa myytäviäkin tuotteita.

       

      Suomen lainsäädännön vaatimuksia sovelletaan lähtökohtaisesti myös ulkomaisten toiminnanharjoittajien tarjoamiin tavaroihin, jos markkinoinnin voidaan katsoa kohdistuvan Suomeen. Etämyynnin on katsottu kohdistuvan Suomeen pääsääntöisesti toiminnanharjoittajan markkinointiaineiston perusteella. Tästä on kyse esimerkiksi, jos ulkomainen toiminnanharjoittaja lähettää suomenkielistä markkinointipostia suomalaisille kuluttajille tai toiminnanharjoittaja ylläpitää suomenkielisiä internetsivuja, joilta voi tilata tuotteita. 

       

      Lisätietoa sivulla tuotteista annettavista tiedoista.

      Etämyynnistä lisää tietoa Kilpailu- ja kuluttajaviraston verkkosivuilta.

       

    • Mitä CE-merkintä tuotteessa tarkoittaa?

      CE-merkintä on valmistajan vakuutus viranomaisille, maahantuojille ja myyjille siitä, että tuote täyttää sitä koskevat Euroopan unionin oleelliset turvallisuusvaatimukset. Merkintä näkyy mm. leluissa, koneissa, sähkölaitteissa, henkilönsuojaimissa, rakennustuotteissa, kaasulaitteissa ja telepäätelaitteissa.

      CE-merkintä ei ole yleinen turvallisuusmerkki eikä kaiken kattava turvallisuuden tai laadun tae kuluttajalle. Direktiivit eivät välttämättä kata tuotteen kaikkia ominaisuuksia, esimerkiksi käyttöominaisuuksia, vaan ainoastaan tietyn osan, kuten kestävyys ja syttyvyys. Lue lisää täältä.

  • Ohjelmapalvelut

    • Mitä tarkoitetaan ohjelmapalvelulla?

      Ohjelmapalveluita ovat muun muassa erilaisissa toimintaympäristöissä, kuten sisä- ja ulkotiloissa, kaupungissa, maastossa, ilmassa, vesillä ja teillä tapahtuvat seikkailu-, elämys-, luonto- ja liikuntapalvelut. Ohjelmapalveluja tarjotaan myös muiden palvelujen yhteydessä, esimerkiksi huvipuistossa tai yleisötilaisuuksissa.

       

      Ohjelmapalvelussa on tyypillistä, että asiakas osallistuu aktiivisesti suoritettavaan toimintaan. Ohjelmapalvelu voi olla sekä omatoimista että ohjattua. Ohjelmapalvelut voivat sisältää huomattavia riskejä, koska osallistujille halutaan tarjota elämyksiä ja uusia kokemuksia. Riskeihin vaikuttavat merkittävästi juuri osallistujaryhmä (esim. lapset, ikääntyneet, liikuntarajoitteiset) ja ympäristötekijät (maasto- ja sääolosuhteet).

       

      Lisätietoa ohjelmapalveluista ja niiden turvallisuusvaatimuksista löytyy Tukesin verkkosivuilta.

    • Minkälaiset ohjelmapalvelut on katsottu kuluttajaturvallisuuslain 6.1 §:n 6-kohdan mukaisiksi ohjelmapalveluiksi, joista tulee laatia turvallisuusasiakirja?

      Seikkailu-, elämys- ja luontopalvelut on katsottu sellaisiksi ohjelmapalvelutyypeiksi, että niistä tulee laatia kuluttajaturvallisuuslain 6 §:n mukainen ilmoitus ja 7 §:n tarkoittama turvallisuusasiakirja. Jos ohjelmapalvelu ei selkeästi ole mikään edellä tarkoitetuista palveluista, mutta se on näihin rinnastettava ja siitä voi aiheutua merkittäviä riskejä, koskevat palveluntarjoajaa samat velvollisuudet. Merkittävä riski on esimerkiksi hukkuminen. Vain sellaisista ohjelmapalveluista, joihin liittyvä riski on vähäinen, turvallisuusasiakirja voidaan jättää laatimatta. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki ohjelmapalvelut ovat lähtökohtaisesti kuluttajaturvallisuuslain soveltamisalalla. Palveluntarjoaja on aina vastuussa palvelun turvallisuudesta, vaikka toiminnanharjoittajaa ei koskisikaan nimenomainen turvallisuusasiakirjan laatimisvelvollisuus.

       

      Tukes on katsonut 6 §:n mukaisiksi seikkailu-, elämys- ja luontopalveluiksi sekä näihin rinnastettaviksi muiksi ohjelmapalveluiksi esimerkiksi seuraavat palvelut:

      • kalastusmatkailupalvelut
      • melontapalvelut
      • kanoottireitit
      • vauvauinti
      • parkour-puistot
      • yleiseen käyttöön tarkoitetut pulkkamäet
      • ohjelmapalvelut, joihin liittyy riistaeläimiä, kuten metsästyssafari tai karhujen katselu/kuvaus
      • moottorikelkkasafari
      • vesipallokävely
      • benji-hyppy
      • pomppulinna

       

      Myös palvelun välittäjä, kuten matkatoimisto, on vastuussa palvelun turvallisuudesta. Kuluttajaturvallisuuslain mukainen turvallisuusasiakirjan laatimisvelvollisuus on sillä toiminnanharjoittajalla, joka toteuttaa tai suorittaa ko. palvelun. Välittäjän vastuulla on varmistaa erityisesti se, että eri osista koottu tai alihankkijoiden toteuttama kokonaisuus on kuluttajalle turvallinen. Lisäksi välittäjä vastaa siitä, että turvallisuusasiat otetaan huomioon ja ne koordinoidaan siten, ettei kuluttajaturvallisuuden kannalta jää aukkoja. Matkailupaketin kokoava matkatoimisto ei ole 6 §:n tarkoittama palveluntarjoaja, jos se ei itse tuota mitään palvelusta. Tuolloin turvallisuusasiakirjan laatimisesta vastaavat palvelun tuottavat alihankkijat.

       

      Lisätietoa löytyy seuraavilta sivuilta

    • Tuleeko palveluntarjoajan hankkia huoltajalta suostumus alaikäisen osallistuessa ohjelmapalveluun?

      Kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) lähtökohtana on, että kulutustavara tai kuluttajapalvelu ei saa aiheuttaa kenellekään vaaraa. Vastuu turvallisuudesta on toiminnanharjoittajalla. Kuluttajaturvallisuuslaki asettaa toiminnanharjoittajalle huolellisuusvelvoitteen (5 §) ja tietojenantamisvelvoitteen (9 §). Palvelun turvallisuuden kokonaisarviointi kuuluu toiminnanharjoittajan huolellisuusvelvoitteeseen. Toiminnanharjoittajan on tunnettava palveluun liittyvät riskit ja arvioitava palvelun turvallisuuteen vaikuttavia tekijöitä huolellisesti ja ammattitaitoisesti. Lisätietoja palveluntarjoajan velvollisuuksista löytyy Tukesin internetsivuilta.

       

      Kuluttajaturvallisuuslailla ei ole säädetty nimenomaisesti ikärajoituksista. Jos henkilön iällä voi olla vaikutusta tuotteen tai palvelun turvallisuuteen, toiminnanharjoittajan tulee ottaa se huomioon. Tällainen ikään perustuva vaara voisi olla käsillä, jos esimerkiksi palvelu voisi fyysisen rasittavuutensa vuoksi aiheuttaa alaikäiselle lapselle tai nuorelle terveydellisiä haittoja.

       

      Kuluttajaturvallisuusviranomaisten valvontakäytännössä on pidetty hyvänä käytäntöä pyytää alle 18-vuotiailta osallistujilta huoltajan suostumus, kun he ovat osallistuneet suuririskisiin ohjelmapalveluihin. Tämä käytäntö on todettu hyväksi myös ohjelmapalvelusektorin toimijoiden parissa. Kuluttajaviraston vuonna 2003 antamassa ohjeessa ohjelmapalveluiden turvallisuuden edistämiseksi on suositettu, että huoltajan suostumus varmistetaan luotettavasti, esimerkiksi pyytämällä huoltajan allekirjoituksella varustettu suostumus. Lisäksi toiminnanharjoittajia on suositettu keräämään huoltajien yhteystiedot, jotta heihin saadaan tarvittaessa yhteys.

       

      Palveluntarjoajan tulee antaa osallistujille kaikki palvelun turvallisuuden kannalta olennaiset tiedot, kuten tiedot, jotka liittyvät palveluun osallistujilta edellytettyihin terveydentilaan ja suorituskykyyn.  Toiminnanharjoittajan on varmistuttava siitä, että palveluun osallistuva on ymmärtänyt hänelle annetut, palvelun turvallisuuden kannalta olennaiset tiedot.  Käytännössä on kuitenkin mahdollista, että alaikäinen ei ikänsä vuoksi voi ymmärtää sellaisia palvelun turvallisuuteen liittyviä tietoja, jotka ovat olennaisia osallistujan turvallisuuden kannalta. Toisinaan alaikäisellä ei välttämättä itsellään ole tiedossa hänen omaa suorituskykyään koskevia tietoja tai hän ei ikänsä vuoksi voi ymmärtää näiden tietojen merkitystä palvelun turvallisen suorittamisen kannalta. Huoltaja tietää pääsääntöisesti sellaisia lapsen tai nuoren fyysiseen tai psyykkiseen kykyyn tai terveydentilaan liittyviä seikkoja (kuten esim. perinnölliset sairaudet tms.), joilla voi olla merkitystä turvallisuuden kannalta.

       

      Huoltajan suostumuksen edellyttäminen palveluun osallistumisessa on myös toiminnanharjoittajan oma etu. Toiminnanharjoittajan etukäteen saamat tiedot osallistujista auttavat valmistautumaan palvelun toteuttamiseen turvallisesti ja varautumaan tarvittavin toimenpitein. On hyvä muistaa, että huoltajan suostumus ei poista toiminnanharjoittajan vastuuta palvelun turvallisuudesta.

       

      Tukes suosittaa edelleen vahvasti, ettei suuririskisiä ohjelmapalveluja (kuten kiipeilypalveluja) tarjota alaikäisille ilman huoltajan suostumusta. Käytäntö on todettu hyväksi kuluttajaturvallisuuden kannalta niin alan toimijoiden kuin valvontaviranomaisten parissa. Lisäksi se parantaa toiminnanharjoittajan edellytyksiä täyttää lain edellyttämä huolellisuusvelvoitteensa. Huoltajan suostumus on hyvä varmistaa etukäteen esimerkiksi pyytämällä tätä kirjallisena.

  • Piha- ja leikkialueet

    • Sovelletaanko kuluttajaturvallisuuslakia (920/2011) koulujen ja päiväkotien piha-alueisiin?

      Kuluttajaturvallisuuslakia sovelletaan yleislakina silloin, kun turvallisuuden osalta ei ole olemassa erityissääntelyä. Päivähoidon ja opetustoiminnan turvallisuudesta ja sen valvonnasta on säädetty kuluttajaturvallisuuslakiin nähden ns. erityislainsäädännössä, joten valvonta kuuluu erityissääntelyn mukaisille viranomaisille. Kuluttajaturvallisuuslakia sovelletaan näissä tapauksissa siis vain täydentävästi, silloin kun kyse ei ole päiväkodin tai koulun leikkikentän käytöstä päivähoito- tai opetustoiminnan puitteissa.

       

      Tuon ajan ulkopuolella, eli iltakäytössä tai loma-aikoina, koulujen/päiväkotien piha-alueet, leikkikentät ja leikkitilat ovat usein kaikkien kansalaisten käytettävissä. Valvonnan lähtökohtana on toiminnan riskiperusteinen arviointi. Koulun tai päiväkodin piha-alue voidaan siten iltakäytön aikana lukea kuluttajaturvallisuuslain 6 § tarkoittamaksi leikkikentäksi. Tällöin tilanteessa kyse on kuluttajaturvallisuuslain mukaisesta kuluttajapalvelusta, jonka noudattamista valvovat kuluttajaturvallisuusvalvontaviranomaiset.

       

      Näissä tilanteissa leikkikentän toiminnasta vastaava palvelun tarjoaja on kuluttajaturvallisuuslain 6 §:n nojalla palvelusta ilmoitusvelvollinen ja samalla 7 §:n nojalla velvollinen laatimaan turvallisuusasiakirjan. Koska 6 §:n mukainen ilmoitusvelvollisuus koskee käytännössä lähinnä uusia palveluntarjoajia, ei tämä aiheuta kouluille ja päiväkodeille toimenpiteitä jo olemassa olevien piha-alueiden osalta. Turvallisuusasiakirjan laatimisvelvollisuus (7 §) koskee puolestaan niin uusia kuin vanhoja palvelun tarjoajia. Lisätietoja mm. ilmoitusvelvollisuudesta sekä turvallisuusasiakirjasta saa Tukesin verkkosivuilta.

       

      Vanhoilla palvelun tarjoajilla on 6kk siirtymäaika täyttää ko. velvollisuutensa (55 §). Turvallisuusasiakirjassa selvitettävät tiedot on kuitenkin mahdollista antaa vastaavalla tavalla muun lain nojalla laadittavassa suunnitelmassa, jos se on tarkoituksenmukaista. Tällainen suunnitelma on esimerkiksi pelastuslain mukainen pelastussuunnitelma. Kun koulujen ja päiväkotien toimintaan ja rakennuksiin soveltuu usean eri hallintoalan lainsäädäntöä, saattavat samat turvallisuuspuutteet olla yleensä läsnä myös ”kouluajalla” eli pääasiallisessa päiväkäytössä. Tämän vuoksi on mahdollista, että turvallisuusasiakirjassa esiin tuotavat seikat on huomioitu jo muussa koulun/päiväkodin turvallisuutta koskevassa suunnitelmassa. Esimerkiksi kunnalla on kokonaisvastuu aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä. Osallistujille on taattava turvallinen toimintaympäristö: tilojen ja välineiden on oltava ”toimivia, turvallisia ja tarkoituksenmukaisia”. Lisäksi toimintapaikasta on löydyttävä voimassaoleva turvallisuus- ja pelastussuunnitelma. Turvallisuusasiakirjan kannalta on hyvä muistaa se, että turvallisuusasiakirjassa tulee tuoda esiin vain riskinarviointiin perustuvat tarpeelliset seikat, jos kyse on pienimuotoisesta palvelusta. Tukes kannustaa toiminnanharjoittajia yhdistämään turvallisuusasiakirja muihin eri lainsäädäntöjen edellyttämiin turvallisuussuunnitelmiin aina kun se on tarkoituksenmukaista.

       

      Koulujen ja päiväkotien piha- ja leikkialueiden kohdalla voidaan myös joutua tekemään tapauskohtaista tulkintaa. Jos iltakäyttö on tehokkaasti estetty (alue esimerkiksi aidattu korkealla aidalla ja portti lukossa), voi käsillä olla tilanne, jossa ei tapahdu kuluttajaturvallisuuslain tarkoittamaa palvelun tarjoamista ilta-aikaan, vaan toiminta jää kokonaan erityislainsäädäntöjen alaisuuteen. Samoin jos piha- tai leikkialue olisi hyvin pienimuotoinen sekä välineistöltään että käyttöasteeltaan vaatimaton (esimerkiksi piha on vain pieni kenttä, jossa on yksi hiekkalaatikko), voitaisiin katsoa, ettei kyse ole riskinarvioinnin perusteella sellaisesta lain tarkoittamasta leikkikentästä, joka sisältää merkittäviä riskejä. Lähtökohtaisesti koulujen ja päiväkotien piha- ja leikkialueet kuitenkin olisivat lain tarkoittamia leikkikenttiä.

       

      Käytännössä voi syntyä tilanne, jossa palvelun turvallisuutta arvioidaan ja valvotaan useamman lainsäädännön perusteella. Esimerkiksi pelastuslaki ja maankäyttö- ja rakennuslaki ovat samalla tavalla yleisluontoisia lakeja kuin kuluttajaturvallisuuslainsäädäntökin, mutta jokaisella on oma tarkastelukantansa turvallisuuskysymyksissä. Näitä lakeja voidaan soveltaa rinnakkaisesti välttäen valvonnan päällekkäisyyttä viranomaisten yhteistyöllä. Päiväkotien osalta valvonnasta ja viranomaisyhteistyöstä on sovittu, kuten 7.7.2009 annetussa ( STM:n tiedotteesta) STM:n Kuntainfossa 5/2009 käy ilmi. Koulujen turvallisuuden valvonnasta ja viranomaisyhteistyöstä ei toistaiseksi ole sovittu vastaavalla tavalla.

       

      Päiväkotien turvallisuuden valvonnan kannalta on käytännössä tarkoituksenmukaista, että tuoteturvallisuusvalvontaviranomaiset ja päivähoidon valvontaviranomaiset tekevät mahdollisimman kattavaa yhteistyötä. Varhaiskasvatuksen ja päivähoitopalvelujen lainsäädännön valmistelu, hallinto ja ohjaus on siirtynyt sosiaali- ja terveysministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön 1.1.2013 . Kunnan ohella päivähoidon turvallisuutta valvovat tahot määritellään lasten päivähoidosta annetun lain (36/1973) 8 pykälässä.  Kuntien kuluttajaturvallisuusvalvontaviranomaisten valvontaan jää kuitenkin kohteita, jotka liittyvät päivähoitotoimintaan. Esimerkiksi kunnan leikkikentät eivät sinänsä kuulu päivähoitoon ja siten sitä koskevan lainsäädännön ja sen noudattamisen valvonnan piiriin, mutta päiväkodit voivat niitä käyttää.

       

    • Miten uuden kuluttajaturvallisuuslain (920/2011) tarkoittamaa palvelun tarjoajan ilmoitusvelvollisuutta (6§) ja turvallisuusasiakirjan laatimisvelvollisuutta (7§) tulkitaan asunto-osakeyhtiöiden leikkialueiden osalta?

      Lain 6 §:ssä on säädetty eräitä kuluttajapalveluja tarjoavien toiminnanharjoittajien velvollisuudesta tehdä ennen palvelun tarjoamisen aloittamista ilmoitus toiminnasta kunnan kuluttajaturvallisuusvalvontaviranomaiselle. Ilmoitusvelvollisuus koskee lain voimaantulon jälkeen toimintansa aloittavia palveluntarjoajia. Lainkohdassa on lueteltu ne (lähtökohtaisesti suuririskisiksi katsotut) palvelut, joista em. ilmoitus tulee tehdä. Luettelon 4-kohdassa mainitaan leikkikenttä ja siihen rinnastettava sisäleikkipaikka. Laista ei suoraan käy ilmi, tarkoitetaanko tällä myös asunto-osakeyhtiöiden yhteydessä olevia leikkialueita.

       

      Tukesin näkemyksen mukaan lain 6 § mukaisella leikkikentällä tarkoitetaan pääasiassa yleisiä, kunnallisia leikkikenttiä. Yleiset leikkikentät ovat yleensä kooltaan melko suuria ja käyttöasteeltaan, välineistöltään jne. riskinarvioinnillisesti merkittävämpiä kuin taloyhtiöiden yhteydessä tyypillisesti olevat, yleensä melko pienimuotoiset leikkialueet, joissa pihalla saattaa esimerkiksi olla vain hiekkalaatikko sekä yksi pieni leikkiväline. Näkemyksemme on, että uuden lain 6 § mukaisen ilmoitusvelvollisuuden ei ole tarkoitettu ulottuvan tällaisiin perinteisiin, pienimuotoisiin asunto-osakeyhtiöiden leikkialueisiin.

       

      Sen sijaan, jos asunto-osakeyhtiön (tai -yhtiöiden) yhteyteen rakennetaan suurikokoinen, välineistöltään ja muuten riskinarvioinnillisesti merkittäväksi katsottava leikkialue (esim. monen taloyhtiön yhteinen, paljon leikkivälineitä sisältävä ja todennäköisesti ns. kovassa käytössä oleva), joka näin muistuttaa enemmän tyypillistä yleistä leikkikenttää, kyseessä saattaa olla leikkikentäksi katsottava kohde, jolloin kyseisestä kohteesta tulisi myös tehdä uuden lain tarkoittama ilmoitus. Tilanteita saatetaan siten joutua arvioimaan tapauskohtaisesti.

       

      Muistettava on myös, että sellaisetkin leikkialueet, joista ei esim. niiden pienimuotoisuuden takia tarvitse tehdä lain 6 § mukaista ilmoitusta, ovat tästä huolimatta kuluttajaturvallisuuslain soveltamisalaan kuuluvia kuluttajapalveluja. Niiden tarjoajat (esimerkiksi taloyhtiö) ovat siten vastuussa palvelun (leikkialueen) turvallisuudesta kuluttajaturvallisuuslain mukaisesti, vaikka palvelun tarjoajaa ei koskisikaan ilmoitusvelvollisuus (6§) tai turvallisuusasiakirjan laatimisvelvollisuus (7 §).

  • Kuluttajaturvallisuuslain mukainen ilmoitusvelvollisuus

    • Onko luistinrata ilmoitusvelvollinen kuluttajapalvelu KuTuL:n 6 §:n nojalla?

      Luistinratoja ei ole erikseen mainittu KuTuL:n 6 §:ssä. Lähtökohtaisesti perinteisten, luonnonjäälle aurattavien tai tasaiselle maalle puistoon tai torille jäädytettävien luistelukenttien tai luistinratojen osalta palvelun tarjoajalla ei ole lakisääteistä velvollisuutta ilmoittaa kuluttajaturvallisuusvalvontaviranomaiselle toiminnan aloittamisesta, toiminnan olennaisesta muutoksesta tai palvelun tarjoajan vaihtumisesta.

       

      Joissakin tilanteissa tällainen perinteinenkin luistinrata voi kuitenkin tulla ilmoitusvelvollisuuden piiriin, esim.  siellä järjestettävän, KuTuL:n 6 §:n 1momentin 14- kohdassa tarkoitetun tapahtuman vuoksi tai siellä tarjottavien 6-kohdassa tarkoitettujen ohjelmapalveluiden vuoksi.

       

      Sellaiset jääluistelupalvelut, kuten alamäkiluisteluradat, joihin liittyy perinteisiä luisteluratoja suurempia riskejä, voidaan katsoa kuuluvan ilmoitusvelvollisuuden piiriin KuTuL:n 6 §:n 1 mom. 6-kohdassa tarkoitettuina palveluina. Ilmoitus tulee tehdä siihen kuntaan, jossa palvelua tarjotaan.

       

      Kaikkien KuTuL:n 6 §:ssä mainittujen kuluttajapalveluiden tarjoajat ovat velvollisia laatimaan palvelusta turvallisuusasiakirja. Vaikka luistinrata ei kuuluisikaan ilmoitusvelvollisten palveluiden piiriin, on silti suositeltavaa, että luistinradan ylläpitäjä laatii turvallisuusasiakirjan. Turvallisuusasiakirjan sisällöstä säädetään valtioneuvoston asetuksessa eräitä kuluttajapalveluja koskevasta turvallisuusasiakirjasta (1110/2011).

       

      Tukesin verkkosivuilla on ohje ja malli turvallisuusasiakirjan laatimiseksi 

      Lisätietoa ohjelmapalveluiden ilmoitusvelvollisuudesta.

  • Yleistä

    • Sovelletaanko kaikkia lainsäädännön vaatimuksia myös kotimaisiin yrityksiin? Onko yrityksen koolla väliä?

      Kaikkien toiminnanharjoittajien tulee noudattaa tuotteiden turvallisuutta ja toiminnanharjoittajien velvollisuuksia koskevaa lainsäädäntöä. Yrityksen kotipaikalla tai esimerkiksi liikevaihdon määrällä ei ole vaikutusta tavaroiden tai palveluiden turvallisuutta koskevan lainsäädännön soveltamiseen. Lisätietoja kuluttajaturvallisuudesta löytyy täältä.

    • Mihin teen ilmoituksen vaarallisesta tuotteesta?

      Voit tehdä ilmoituksen vaarallisesta tuotteesta tällä lomakkeella.

    • Mitä tietoja pitää antaa nettikaupassa myytävistä tuotteista ja millä kielellä tiedot pitää olla saatavilla?

      Kuluttajaturvallisuuslain  (920/2011) 9 §:n mukaan on tuotteen mukana toimitettava tarpeelliset tiedot tuotteen turvallisesta käytöstä. Tiedot on annettava selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla. Valtioneuvoston asetuksessa kulutustavaroista annettavista tiedoista (613/2004) 7 § mukaan etämyynnissä on ennen sopimuksen tekemistä annettava kulutustavarasta tiedot, jotka ovat tarpeen siitä terveydelle tai omaisuudelle aiheutuvan vaaran torjumiseksi. Saman asetuksen 9 § mukaan asetuksessa tarkoitetut tiedot kulutustavaroista on annettava suomen ja ruotsin kielellä siten kuin kielilain (423/2003) 34 §:ssä säädetään, jollei tietoja ole annettu yleisesti tunnetuilla ohje- ja varoitusmerkinnöillä.

       

      Näin ollen suomalaisen palveluntarjoajan suomalaisille asiakkaille suunnatussa verkkokaupassa tiedot tulee antaa sekä suomeksi että ruotsiksi. Ei kuitenkaan riitä, että tiedot annetaan vain postimyyntiluettelossa tai internetsivuilla. Kulutustavaran turvallisuutta koskevat tiedot tulee antaa tuotteen myyntipäällyksessä tai siihen kiinnitetyssä erillisessä lipukkeessa taikka muussa vastaavassa selosteessa. Etämyyntituotteita koskevat laissa edellytetyt tietojen sisältö-, ymmärrettävyys-, selkeys- ja kielivaatimukset samalla tavalla kuin kaupoissa myytäviäkin tuotteita.

       

      Suomen lainsäädännön vaatimuksia sovelletaan lähtökohtaisesti myös ulkomaisten toiminnanharjoittajien tarjoamiin tavaroihin, jos markkinoinnin voidaan katsoa kohdistuvan Suomeen. Etämyynnin on katsottu kohdistuvan Suomeen pääsääntöisesti toiminnanharjoittajan markkinointiaineiston perusteella. Tästä on kyse esimerkiksi, jos ulkomainen toiminnanharjoittaja lähettää suomenkielistä markkinointipostia suomalaisille kuluttajille tai toiminnanharjoittaja ylläpitää suomenkielisiä internetsivuja, joilta voi tilata tuotteita.

       

      Lisätietoa tuotteista annettavista tiedoista sivulla http://tukes.fi/fi/Toimialat/Kuluttajaturvallisuus/Tietojen-antaminen/.

       

      Etämyynnistä löytyy lisää tietoa Kilpailu- ja kuluttajaviraston verkkosivulta http://www.kuluttajavirasto.fi/fi-FI/kuluttajalle/etamyynti/.

       
    • Mitä turvallisuusvaatimuksia elintarvikejäljitelmillä on?

      Elintarvikejäljitelmistä säännellään Suomessa asetuksella elintarvikkeita jäljittelevistä vaarallisista tuotteista (359/1991), jolla on Suomessa pantu täytäntöön elintarvikejäljitelmädirektiivi 87/357/ETY. Asetuksen 1 § mukaan elintarviketta jäljittelevällä tuotteella tarkoitetaan tuotetta, joka muistuttaa elintarviketta siten, että kuluttaja, varsinkin lapsi, saattaa erehtyä pitämään tuotetta elintarvikkeena. Erehtymisvaaraa arvioitaessa on otettava huomioon tuotteen koko, muoto, haju, maku, väri, pakkaus ja merkinnät.

       

      Jotta tuotteen voitaisiin katsoa olevan määräystenvastainen, tuotteessa tulee olla lisäksi ominaisuus (kuten pieniä irtoavia osia, kemiallinen vaara), joka suuhun pantaessa aiheuttaisi vaaraa kuluttajan turvallisuudelle (asetuksen 2 §). Esimerkiksi tuotetta, joka saattaa aiheuttaa terveysvaaraa nieltynä tai nuoltuna, ei saa muotoilla tai hajustaa tavalla, joka saattaisi houkutella lapsia laittamaan sen suuhunsa.

       

      Elintarvikkeita jäljitteleviä tuotteita on tarjolla etenkin kosmetiikassa, esimerkiksi saippuoiden muodossa. Niiden vaarallisuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon, onko tuote syötynä vaarallinen, ja miten todennäköistä tuotteen suuhun joutuminen on. Lisäksi pakkauksen muotoiluun tulee kiinnittää huomiota, esim. korkin mekanismin ja rakenteen osalta, jotta pienet lapset eivät pääsisi helposti pullon sisältöön käsiksi. Kosmeettisen valmisteen ja lelun yhdistämistä ei pidetä suotava.   

       

      EU:n tieteellinen komitea on antanut kannanoton elintarviketta jäljittelevien tuotteiden riskeistä: Scientific Committee on Consumer Safety SCCS OPINION ON THE POTENTIAL HEALTH RISKS POSED BY CHEMICAl CONSUMER PRODUCTS RESEMBLING FOOD AND/OR HAVING CHILD-APPEALING PROPERTIES).

       

      Kosmeettisten valmisteiden tulee aina myös täyttää kosmetiikka koskevat vaatimukset. Lisätietoja kosmetiikan vaatimuksista löytyy täältä.

    • Miten valvotaan sellaisen tuotteen turvallisuutta, jolle ei ole olemassa omaa standardia?

      Mikäli tuotteelle ei ole olemassa yksityiskohtaisia teknisiä vaatimuksia lainsäädännössä, erityslainsäädäntöä eikä yleiseurooppalaisia standardeja, kuuluu se yleisen tuoteturvallisuuslainsäädännön soveltamisalaan, jonka yleislakina sovelletaan kuluttajaturvallisuuslakia (920/2011).

       

      Lain tavoite on ehkäistä vaaroja ennalta. Sen mukaan tuote tai palvelu ei saa aiheuttaa vaaraa kuluttajan turvallisuudelle eli hänen terveydelleen tai omaisuudelleen. Laki asettaa yritykselle velvollisuuden olla huolellinen: yrittäjän on huolehdittava siitä, että hänen valmistamansa, maahantuomansa tai myymänsä tavara tai palvelu on turvallinen. Vahinko- ja vaaratilanteet pitää pyrkiä estämään ennalta. Lisäksi yrittäjällä on ilmoitusvelvollisuus, jonka mukaan hänen pitää oma-aloitteisesti ilmoittaa viranomaisille, jos hän havaitsee, että tuote aiheuttaa vaaraa, ja ryhtyä toimiin vaaran poistamiseksi. Tällaisia toimia voivat olla esim. kuluttajien tiedottaminen, tuotteen korjaaminen tai niiden vetäminen pois markkinoilta. Lisätietoa asiasta löytyy Tukesin verkkosivuilta.

       

      Valtioneuvoston asetuksessa kulutustavaroista ja kuluttajapalveluksista annettavista tiedoista (613/2004) on lisäksi säädetty, mitä tietoja kuluttajille tulee tuotteesta/palvelusta antaa. Tuotteen erityisominaisuudet määrittelevät tapauskohtaisesti sen, mitä turvallisuusseikkoja esim. tuotteen käyttöohjeissa ja varoituksissa tulee erityisesti huomioida. (Esim. käyttäjän terveydentilaan, ikään, kokoon tms. liittyvät rajoitukset, mahdollinen henkilösuojainten käytön tarve, tuotteen käyttöpaikkaa koskevat rajoitukset jne.)

       

      Tukes valvoo, että toiminnanharjoittajat noudattavat lainsäädäntöä. Toiminnanharjoittajan (esimerkiksi valmistajan, maahantuojan ja myyjän) tulee varmistua siitä, että kulutustavarat ja kuluttajapalvelut täyttävät tuoteturvallisuuslainsäädännön vaatimukset eivätkä aiheuta vaaraa kuluttajan terveydelle tai omaisuudelle. Valvonta on pistokokeenomaista. Viranomaiset eivät tarkasta kaikkia tuotteita. Valvontaviranomaiset eivät myöskään myönnä hyväksymisiä turvallisille tuotteille, vaan toiminnanharjoittaja vastaa siitä, että tuote on turvallinen.

Päivitetty 27.11.2013